Asiantuntija pohtii: Ammattiurheilijan tapaturmavakuutusjärjestelmä on omanlaisensa tietyistä syistä

Merja Salonen 1.10.2024 Urheileminen kansallisella ja kansainvälisellä huipputasolla on täysipäiväistä työtä ja ammattimaista toimintaa. Nykypäivänä urheilussa ei ole kysymys vain aatteellisesta toiminnasta vaan mukana on myös taloudellinen intressi. Kun ammattiurheilijalle sattuu tapaturma, sillä on aina myös taloudellisia vaikutuksia ja merkitystä urheilijan toimeentuloon. Onko Suomessa urheileva ammattiurheilija turvattu työtapaturmiensa varalta omassa työssään ja millainen järjestelmä on kyseessä?

Urheilija ei ole lainsuojaton tapaturmien varalta

Työssä sattuvia vahinkoja eli työtapaturmia ja ammattitauteja varten järjestettävästä turvasta ja vahinkojen korvaamisesta säädetään työtapaturma- ja ammattitautilaissa (Avaa uuden ikkunan)(459/2015) (jäljempänä TyTAL). TyTAL 12 §:ssä säädetään, että TyTAL:a ei sovelleta urheilemiseen. Edellä mainittu 12 § on otsikoltaan ”urheilijan työ”, joka jo kertoo, että urheilemisella TyTAL:ssa tässä säännöksessä tarkoitetaan ammattimaista urheilua, jota urheilija tekee työkseen.

Onko urheilija siis lainsuojaton tapaturmaturvan suhteen? Ei toki, sillä tapaturmaturvasta on säädetty erillislaissa, laissa urheilijan tapaturma- ja eläketurvasta(Avaa uuden ikkunan) (276/2009) (jäljempänä urheilijalaki). Laki kattaa nimensä mukaisesti sekä tapaturma- että eläketurvan, mutta tässä kirjoituksessa käsitellään pääasiassa urheilijan tapaturmaturvaa.

Urheilijalain mukaan Suomessa urheilutoimintaa harjoittavan urheiluseuran tai muun urheilutoimintaa harjoittavan yhteisön on järjestettävä urheilijalle vakuutuksella urheilijalain mukainen turva. Vakuuttamisvelvollisuuden edellytyksenä on, että urheiluseuran tai muun urheilutoimintaa harjoittavan yhteisön välillä on sovittu, että urheilija saa pääasiallisesti Suomessa harjoitetusta urheilemisesta veronalaista palkkaa pelikaudessa tai muutoin vuoden pituisen ajanjakson aikana vähintään 13 180 euroa(Avaa uuden ikkunan). Euromäärä on vuoden 2024 tasossa.

Yksilöurheilijalla ei ole vakuuttamisvelvollisuutta, mutta hänellä on oikeus ottaa itselleen urheilijalain mukainen vakuutus, jos hän saa pääasiassa Suomessa harjoittamastaan urheilemisesta veronalaista tuloa vuodessa vähintään 13 180 euroa (v. 2024).

Euromääräisen rajan on tarkoitus erottaa päätoimiset ja ansiotarkoituksessa urheilevat urheilun harrastustoiminnasta.

Paitsi vakuuttamisvelvollisuuden osalta urheilijalain tapaturmaturva eroaa lakisääteisestä työtapaturma- ja ammattitautivakuutuksesta myös muulla tavoin.

Mutta miksi urheilijoiden tapaturmaturvaa varten on luotu oma erillisjärjestelmä ja säädetty oma laki?

Historiasta perspektiiviä järjestelmän ymmärtämiseen

Ymmärtääkseen urheilijavakuutuksen erillisjärjestelmää, on hyvä tuntea järjestelmän historiaa ja tausta-ajatuksia.

Ennen vuotta 1995 urheilijoilla ei ollut lainkaan tapaturma- ja työeläkelakeja vastaavaa ansioperusteista sosiaaliturvaa. Urheilijoiden sosiaaliturvan järjestämisen synnyn kannalta merkittäviä olivat muutamat muutoksenhakuelinten ratkaisut, joissa oikeuskäytäntö alkoi muuttua ja urheilijan katsottiin voivan olla työsuhteessa seuraansa. Tällaisia ratkaisuja olivat esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisut KKO 1993:40(Avaa uuden ikkunan) ja KKO 1993:42(Avaa uuden ikkunan). Sosiaaliturvan näkökulmasta merkittävä oli vuonna 1994 vakuutusoikeuden antama päätös, jossa joukkueurheilijan katsottiin olevan urheiluseuraansa työntekijöiden eläkelain tarkoittamassa työsuhteessa.

Ratkaisuista seurasi se, että urheilija voitiin katsoa kuuluvan työntekijöiden ansioperusteisen sosiaaliturvan piiriin. Urheilijoille tuli näin ollen järjestää ansiosidonnainen sosiaaliturva, joka kohtuudella säilyttäisi työllä saavutetun toimeentulon.

Koska oikeustilaa ei voitu jättää vain oikeuskäytännön varaan, järjestelmä katsottiin parhaimmaksi luoda säädösperusteisena.

1.5.1995 alkaen voimaan tulleilla lainmuutoksilla urheileminen suljettiin tapaturmavakuutuslain (608/1948), työntekijän eläkelain(395/1961) ja yrittäjien eläkelain (468/1969) soveltamisalan ulkopuolelle.

Samana päivänä astui myös voimaan asetus urheilijoiden eläketurvan ja tapaturmaturvan järjestämisestä(Avaa uuden ikkunan) (537/1995). Asetus oli varsin niukka, mutta se oli merkittävä alku urheilijoiden sosiaaliturvan kehitykselle.

Asetuksen soveltamisesta saatujen käytännön kokemusten perusteella annettiinkin varsin pian uusi asetus urheilijoiden eläke- ja tapaturmaturvan järjestämisestä(Avaa uuden ikkunan) (275/1998). Asetuksessa mm. säädettiin tarkemmin tapaturmaturvan sisällöstä, vakuuttamisvelvollisuus laajennettiin myös yhtiömuodossa tapahtuvaan urheilutoimintaan ja myös yksilöurheilijat tulivat vakuuttamisvelvollisuuden piiriin. Tämä asetus astui voimaan 1.5.1998, mutta sitäkään ei sovellettu kauan.

Koska uuden perustuslain voimaantulon myötä v. 2000 yksilön oikeuksista ja velvollisuuksista oli säädettävä laissa, oli myös urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta säädettävä laissa. Ensimmäinen laki urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta (Avaa uuden ikkunan)(575/2000) tulikin voimaan 1.7.2000. Pääosin järjestelmän sisältö siirrettiin lakiin jo asetuksessa säädetyn kaltaisena.

Vuoden 2000 urheilijalain käytännön soveltamisen myötä kertyi jälleen muutostarpeita. Turvan kohdentumisessa koettiin olevan puutteita ja myös vakuutusturvan kustannusten nousu toi paineita uudistaa lakia. Muutosten valmistelussa päädyttiin säätämään kokonaan uusi laki, laki urheilijan tapaturma- ja eläketurvasta(Avaa uuden ikkunan) (276/2009) (HE 22/2009(Avaa uuden ikkunan)). Tämä edelleen voimassa oleva laki tuli voimaan 1.5.2009. Lain sisällön muutosten tavoitteena aikaisempaan lakiin verrattuna olivat erityisesti tavoite tehostaa urheilijan kuntouttamista ja taata kohtuullinen toimeentuloturva myös pysyvän työkyvyttömyyden tapauksessa. Tapaturmaeläkkeen perusteena olevalle vuosityöansiolle asetettiin lisäksi yläraja. Uudessa laissa myös yksilöurheilijan vakuuttamisvelvollisuudesta luovuttiin, mutta yksilöurheilijalle taattiin oikeus ottaa urheilijalain mukainen vakuutus laissa säädetyn tulorajan ylittyessä.

Urheilijalaki on ollut voimassa jo 15 vuotta ja tänä aikana lakiin on tehty useampia muutoksia:

Useat muutokset ovat muun lainsäädännön muutosten aiheuttamia teknisiä muutoksia, mutta mukana on myös sisällöllisiä muutoksia.

Urheilun erityispiirteet puoltavat erillisjärjestelmää

Sosiaaliturvan järjestämisen kysymyksissä joudutaan aina ensimmäisenä miettimään järjestelmän rahoitusta. Urheilijan tapaturmaturva ei tee tässä poikkeusta.

Urheilun rahoituspohjan kapeus on tärkein syy siihen, miksi urheilijoiden ansioperusteinen sosiaaliturva on katsottu parhaimmaksi järjestää erillislailla ja myös yleistä tapaturma- ja eläketurvaa rajoitetummaksi.

Urheilijan työtä on vaikea verrata muuta työtä tekevän työhön. Ammattiurheilussa on korkea riski tapaturmille. Sanonta ”Urheilija ei tervettä päivää näe” pitää tässä suhteessa todella paikkansa. Pitkälle ammatillistuneissa ja markkinoiden suosimissa urheilulajeissa on myös mahdollisuus saavuttaa suhteellisen korkea ansiotaso.

Ammattiurheilijan ura on muuta työuraa paljon lyhyempi. Urheilijan ansiot myös vastaavasti kertyvät lyhyemmältä ajalta kuin muun työntekijän. Ansiot saattavat myös vaihdella eri ajanjaksoissa paljonkin. Urheilu-uran pituus ja ansiot ovat useimmiten sidoksissa myös urheilijan menestymiseen, mikä ei ole ennakoitavissa.

Korkea tapaturmariski ja korkea ansiotaso vaikuttavat toisaalta myös tapaturmavakuutuksen maksua korottavasti. Urheilulle aiheutuvat kustannukset yleisen työtapaturma- ja ammattitautivakuutuksen ulottamisesta myös urheiluun on tähän mennessä katsottu liian suuriksi urheilun taloudellisiin resursseihin nähden. Urheilulajit ovat myös hyvin erilaisessa asemassa toisiinsa nähden, kun arvioidaan niiden mahdollisuuksia kustantaa urheilijoiden sosiaaliturvaa. Urheilijavakuutuksen järjestelmä on kuitenkin luotu ajatukselle siitä, että urheilun tulee itse kyetä kustantamaan oma ansioperusteinen sosiaaliturvansa.

Tyytymättömyys kasvaa

Urheilijalaki on oman historiansa tuote ja se kuvastaa lisäksi valmistelun ja säätämisensä aikaista yhteiskunnallista tilannetta. Urheilijalaki on myös ymmärrettävä tavoitellun kohtuullisen turvan ja eri intressitahojen toiveiden kompromissina.

Lain lähtökohtainen tarkoitus eli tavoite luoda urheilun ominaispiirteitä huomioiva sosiaaliturvan järjestelmä, on hyvä.

Käytännössä tavoite ei ole kuitenkaan täyttynyt ja urheilijoiden tyytymättömyys järjestelmää kohtaan on tuotu esiin useammassa eri yhteydessä.

Viimeksi urheilijan sosiaaliturvaan liittyvät kysymykset nousivat laajemmin esiin v. 2020, ministeri Lauri Tarastin tekemän huippu-urheilulain tarpeellisuutta koskevan selvityksen yhteydessä (Lauri Tarasti; Selvitys huippu-urheilulain tarpeellisuudesta, Valtioneuvoston julkaisuja 2020:15(Avaa uuden ikkunan)). Koska selvitys oli opetus- ja kulttuuriministeriön tilaama ja toimeksianto oli rajattu, selvityksessä ei urheilijoiden pettymykseksi käsitelty urheilijoiden sosioekonomista asemaa koskevia kysymyksiä eli sosiaaliturvaa, eläkkeitä tai vakuutusturvaa. Selvityksen aikana näihin liittyviä muutostarpeita nousi kuitenkin esiin. Ministeri Tarastin selvityksessä todetaankin, että näitä asioita on tarkasteltava vielä erikseen niitä koskevissa asiayhteyksissä.

Joukkueurheilussa urheilijalain mukaisen tapaturmaturvan järjestäminen on tuttua ja lain mukaiset velvoitteet on urheiluseuroissa ymmärretty. Urheilijalain mukaan vakuutetut urheilijat ovatkin nykyisin pääasiassa joukkueurheilijoita. Sen sijaan yksilölajien urheilijat eivät juurikaan käytä mahdollisuutta ottaa urheilijalain mukainen tapaturmavakuutus. (Tarkemmat tiedot eri lajien vakuutetuista urheilijoista ilmenevät Tapaturmavakuutuskeskuksen ylläpitämistä urheilijavakuutuksen tilastoista, Ammattiurheilijoiden vakuutustilasto(Avaa uuden ikkunan)).

Urheilijoiden odotukset turvan laajuudelle ovat myös laajemmat kuin järjestelmä pystyy tarjoamaan. Tätä ilmentävät mediassa näkyvät tapaturmaisesti loukkaantuneiden urheilijoiden kertomukset. Turvan laajuutta verrataan usein työntekijän lakisääteisen työtapaturma- ja ammattitautivakuutuksen turvaan, vaikka urheilijalaissa turvan laajuus on rajoitetumpi.

Järjestelmässä ja lain sisällössä on edelleen kehitettävää

Urheilijan tapaturma- ja eläketurvan järjestelmä on ollut säädöspohjaisena voimassa jo kohta 30 vuotta. Vaikka järjestelmä on ollut edistyksellinen, ei urheilijalaki ole täydellinen, vaan siinä riittää edelleen kehitettävää.

Urheilijavakuutuksen järjestelmää on kehitetty vaiheittain ja urheilijalakiin on tehty muutoksia osissa, pääosin käytännön soveltamiskokemusten perusteella. Edellisestä isommasta muutospaketista on jo kulunut aikaa, ja odotuksia muutoksille on alkaa kerääntyä.

Odotuksia muutoksille luo myös pääministeri Orpon hallituksen hallitusohjelma, johon on kirjattu urheilijavakuutusta koskeva toimenpide (Vahva ja välittävä Suomi, Neuvottelutulos hallitusohjelmasta 16.6.2023(Avaa uuden ikkunan), s.93). Kirjauksen mukaan ”Hallitus korjaa urheilijoiden sosiaali-, työttömyys- ja eläketurvan puutteita”. Tässä vaiheessa ei ole tarkempaa tietoa, mitä hallitusohjelman kirjaus pitää sisällään.

Epäselvää siis on, onko tällä kertaa kysymys pienemmästä, jonkin osa-alueen korjauksista vai isommasta muutoksesta. Halutaanko kenties käydä uudelleen periaatteellinen keskustelu erillisen urheilijavakuusjärjestelmän tarkoituksenmukaisuudesta? Voisivatko urheilijat sittenkin olla yleisen työtapaturma- ja ammattitautilain soveltamisen piirissä?

Kirjoittajasta

Merja Salonen työskentelee TVK:ssa lakiasioiden parissa juristina ja verkostovastaavana keskeisille sidosryhmille. Työtapaturmavakuutuksen korvaus- ja lakiasioiden parissa hän on tehnyt työtä vuodesta 1998 alkaen. Merja Salonen seuraa urheilijavakuutuksen kehitystä ja urheilijoiden tapaturmaturvan ilmiöitä.