Asiantuntija pohtii: Jakojärjestelmä – elinvoimainen riskien tasaaja

Tässä kirjoituksessa selvitän tarkemmin jakojärjestelmällä rahoitettavia riskejä, rahoituksen lähtökohtia ja pyrin myös hieman avaamaan jakojärjestelmän olemusta. Syvällisempi ymmärrys on tarpeen, jotta jakojärjestelmä voidaan säilyttää elinvoimaisena vielä vuosikymmenten ajan.

Mikä on jakojärjestelmä?

Jakojärjestelmä on työtapaturmavakuutuksen rahoitusmekanismi, jossa tietyt kustannuserät rahoitetaan “veroluonteisena” prosenttikuormituksena työtapaturmavakuutuksen vakuutusmaksuissa sitä mukaa, kun kustannukset realisoituvat maksettavaksi. Näitä jakojärjestelmäkorvauksiksi kutsuttuja kustannuksia ei rahastoida etukäteen, toisin kuin normaalisti vakuutustoiminnassa on tapana.

Mainittua prosenttikuormitusta kutsutaan jakojärjestelmäsuhdeluvuksi, joka on 2020-luvulla ollut nousussa voimakkaan inflaation johdosta. Vuonna 2024 jakojärjestelmäsuhdeluku oli 21,4 % ja jakojärjestelmäkorvauksia maksettiin 129 miljoonan euron edestä. Vuodelle 2026 vahvistettu jakojärjestelmäsuhdeluku on 25,1 %. Vastaava rahoitusmekanismi on käytössä myös lakisääteisissä liikenne- ja potilasvakuutuksissa.

Mitä kustannuksia jakojärjestelmällä rahoitetaan?

Tarkastelen jakojärjestelmällä rahoitettavia kustannuksia kolmessa periaatteiltaan eroavassa ryhmässä:

1. Vaikeasti vakuutettavista riskeistä aiheutuneet kustannukset. Tällaisina kustannuksina voidaan pitää vahingonkorvauksia, joita on hyvin vaikea ennakoida ja hinnoitella etukäteen rahastoivasti osana vakuutusmaksuja. Tärkeimmiksi eriksi voidaan lukea tapaturmaeläkkeisiin ja muihin eläkkeinä maksettaviin korvauksiin sidotut indeksikorotukset, sekä yli 10 vuotta sitten sattuneisiin vahinkoihin maksettavat sairaanhoidon -ja lääkinnällisen kuntoutuksen kustannukset.

Tyypillistä näille erille on, että kustannukset reagoivat äärimmäisen herkästi inflaatiossa tapahtuviin muutoksiin. Lisäksi erät ovat hyvin pitkäkestoisia, merkittäviä kustannuksia syntyy vielä vuosikymmeniä vahingon sattumisen jälkeen. Tapaturmaeläkkeiden indeksikorotusten vaikuttavuutta nostaa lisäksi vanhuuseläkeajan korkea taso (70 % vuosityöansiosta), sekä vanhuuseläkkeiden ensisijaisuus työeläkejärjestelmää kohtaan.

Jakojärjestelmällä rahoitetaan lisäksi pitkän latenssiajan ammattitaudit, jotka ilmenevät yli viisi vuotta ammattitaudin aiheuttaneesta altistuksesta (vrt. asbestin aiheuttamat ammattitaudit), sekä suurvahinkojen (ajallisesti ja paikallisesti rajoittunut tapahtuma tai samaa alkuperää oleva tapahtumasarja) kustannukset siltä osin, kun ne ylittävät suuruudeltaan yli 75 miljoonaa euroa. Näitäkin riskejä voidaan pitää vaikeasti vakuutettavina, tai jopa vakuuttamiskelvottomina, koska ne ovat samanaikaisesti sekä kokoluokaltaan merkittäviä, että äärimmäisen harvinaisia / ainutlaatuisia, jolloin dataa hinnoittelun tekemiseksi ei käytännössä ole olemassa.

2. Takautuvista lainsäädäntömuutoksista realisoituneet kustannukset. Työtapaturmavakuutuksen historiassa on vuosien varrella tullut eteen tilanteita, jossa lainsäädäntömuutoksella on takautuvasti jouduttu muuttamaan työtapaturmavakuutuksen korvaustasoa.

Esimerkiksi aiemmin miesten ja naisten erisuuruisiin elinajanodotteisiin perustuneet haittarahan kertakorvaukset määritetään nykyisin sukupuolineutraalisti miesten ja naisten yhteisen elinajanodotteen mukaisina. Muutos toteutettiin takautuvasti siten, että muutoshetken jälkeen korvattavissa kertakorvauksissa miehille kompensoitiin lisäkorvauksena naisten ja miesten kertakorvausten erotus, vahingon sattumisajankohdasta riippumatta. Koska lisäkorvauksiin ei ollut mahdollista ennakolta varautua aiempien vakuutuskausien vakuutusmaksuissa, oli jakojärjestelmä lisäkorvausten rahoittamiseksi luonteva vaihtoehto.

3. Kustannukset, jotka kohdistuvat koko tapaturmavakuutusjärjestelmään. Osaa työtapaturma- ja ammattitautivakuutuksen kustannuksista ei voida suoraan kohdistaa yksittäiselle vakuutukselle eikä yksittäiselle vakuutusyhtiölle. Tällaisia ovat esimerkiksi vakuuttamattomassa työssä sattuneista vahingoista aiheutuvat kustannukset.

Miksi kustannukset rahoitetaan jakojärjestelmällä?

Jakojärjestelmän käyttöä voidaan perustella muun muassa vakuutusjärjestelmän vakaudella, kustannustehokkuudella ja oikeudenmukaisuudella.

Vaikeasti vakuutettavien riskien, kuten indeksikorotusten, siirtäminen jakojärjestelmään estää yksittäisiä vakuutusyhtiöitä tai työnantajia kantamasta kohtuutonta taakkaa. Vakuutusyhtiöille tämä tarkoittaa konkreettisesti parempaa ennustettavuutta ja pienempää vakavaraisuuspääomatarvetta, vakuutuksenottajille alhaisempia ja vähemmän heilahtelevia vakuutusmaksuja. Vaikka jakojärjestelmäsuhdeluku on nyt koholla, voidaan vakuutusmaksujen kuitenkin pitkällä aikavälillä olettaa olevan alhaisempia jakojärjestelmän ansiosta, kuin ilman sitä.

Lainsäädäntömuutoksista ja työtapaturmavakuutusjärjestelmästä syntyvät kustannukset ovat luonteeltaan yhteisiä ja jakojärjestelmä tarjoaa sujuvan väylän niiden jakamiseksi riskiperusteisesti ja oikeudenmukaisesti kaikille työnantajille.

Miten säilytämme järjestelmän elinvoimaisuuden?

Jakojärjestelmä toimii nähdäkseni parhaiten silloin, kun sen koko pysyy riittävän pienenä suhteessa muuhun vakuutettuun riskiin. Jakojärjestelmäerien suhteelliset muutokset vaikuttavat silloin vain vähäisessä määrin vakuutusmaksun tasoon. Kyse on tavallaan siitä heiluttaako koira häntää vai häntä koiraa. Kevyt järjestelmä mahdollistaa myös uusien riskien rahoittamisen jakojärjestelmällä aina silloin kun sitä mahdollisesti tarvitaan.

Tämä tarkoittaa varovaisuutta ja kriittisyyttä jakojärjestelmään ohjattavia uusia riskejä kohtaan. Riskejä on paljon helpompi laittaa sisään, kuin ottaa niitä myöhemmin pois. Kriittisyys on erityisen tärkeää pitkäkestoisten riskien osalta, joiden vaikutukset voivat realisoitua suurina jakojärjestelmäkorvauksina vasta vuosikymmenten viiveellä.

Vakuutusmatemaattisesta näkökulmasta olisi optimaalisinta, että jakojärjestelmään ohjattaisi kustakin riskistä pelkästään sen hajontaosa, jolloin riskin odotusarvo-osa vakuutettaisiin vakuutusyhtiössä. Odotusarvo-osan voi ajatella ainoastaan kasvattavan jakojärjestelmää tehden näin koiran hännästä paksumman ilman että jakojärjestelmästä saadaan jakojärjestelmäsuhdeluvun kasvua vastaavaa hyötyä riskin tasaajana. Odotusarvo- ja hajontaosan erottaminen toisistaan voisi kuitenkin monissa tilanteissa olla vaikeaa. Ainakin järjestelmän kompleksisuus saattaisi lisääntyä - ymmärrettävyydellä ja yksinkertaisuudellakin on arvonsa! Alalla on pohdittu esimerkiksi tulisiko jakojärjestelmällä rahoittaa odotetusta inflaatiosta (EKP:n inflaatiotavoite 2 %) aiheutuvaa riskin osaa vai ei.

Jakojärjestelmän kehitystä ja rahoitustarvetta on syytä seurata ennakoiden säännöllisten pitkän aikavälin ennusteiden avulla vastaavasti kuin eläkejärjestelmässä tehdään. Lähtökohtaisesti vaikeasti vakuutettavien riskien ennustaminen kauas tulevaisuuteen on toki hyvin vaikeaa ja sisältää huomattavaa epävarmuutta. Ja kuten todettua, toisin kuin eläkejärjestelmässä, vahinkovakuutuksen jakojärjestelmässä ei ole ollenkaan rahastointia ja puskurien rakentaminen jakojärjestelmämaksuja ennakkoon kasvattamalla ei ainakaan nykylainsäädännön puitteissa ole mahdollista. Ainoa tapa vastata mahdollisiin rahoitushaasteisiin olisi jakojärjestelmästä rahoittavien riskien sopeuttaminen tulevien vakuutuskausien osalta. Tämä korostaa ennakointia ja ajoissa toimimisen merkitystä.

Lopuksi

Jakojärjestelmä on ainutlaatuinen, tiettävästi vahinkovakuutuksessa ei samalla tavoin toimivia järjestelmiä ole missään muualla maailmassa. Olkaamme siis ylpeitä, mutta pitäkäämme samalla erinomaista huolta tästä vahinkovakuutuksen ”kansallisaarteestamme”!

Lyhyesti kirjoittajasta

Ville Lilja työskentelee TVK:ssa aktuaari- ja tilastoasioista vastaavana johtajana. Hän on koulutukseltaan SHV-vakuutusmatemaatikko ja tehnyt töitä työtapaturmavakuutuksen parissa vuodesta 2017.